Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:
— Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.
Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää. Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja hirsitulet sammuilivat kinoksiin.
Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana, sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen, kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa, joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään sekin pilvi.
Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta. Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.
XIX. KILPAHIIHTO.
Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan, kun myrsky rajuinta painiaan löi.
Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki, hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella oli somman jälki — karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, — ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän, niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha, uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja povellaan.
Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, — näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan, kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.
— Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin hämmästyneenä. — Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.