— Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.
Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.
— Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.
Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.
— Se olisikin tavattava jo paljoa ennen… Pentti koetti siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin, joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.
Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä, kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset olivat lopulta kääntyneet.
Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.
— Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.
— Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja tarkastamaan. — Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle päin.
— Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.
— Niin ovat nousseet, — kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi
Pentti kuin itsekseen.
— Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy kuormia olleenkaan.