Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä
lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki
Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.
Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen
Savonlinnaa kohti.
Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:
— Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.
— Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?
Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, — hän ymmärsi nyt taas niin hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada vihiä heidän tulostaan… Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän. Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan noin kiirehtimään… ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka Pentin omaa rintaa riudutti…
Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.
— Eteenpäin, miehet! huusi hän.
— Siis minne päin?
— Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, — miehet meidän on tavattava!
Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto. Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä, metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien editse, — ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja vihollisen laduilla.