Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko, vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.
Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle, suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:
— Katsos tuonne, Pentti, tuonne! — Hän viittoi sauvallaan vilkkaasti pohjoiseen päin: — Katso, sieltä nousee savu Sysikorven taloista!
— Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. — Siellä on vainolainen jo perillä.
Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:
— Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.
— Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, — Karmalan talotkin palavat!
— Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!
Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä… siellä vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut sen ilkitöitä hillitsemään!
Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti. Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse ryntäili.