Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:
— Näetkös, kirkko palaa!
— Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti omituisen rauhallisesti. — Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt tarpeekseen lämmitellä!
Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:
— Ja tuolla Suopelto suitsuaa, — sokea isäsi on siellä.
— Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi olutta!
Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden ruuilla, — syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut taivaltaan suoraan salolle.
Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla. He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma, tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, — ja poistui. Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa, joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan, oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.
Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi. Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan poltettujen elukkain käry, — oliko sokea isäkin tupaansa poltettu? Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä kepertynyt…
Pentti nosti vainajan saunan lattialle — se oli toki sentään polttamatta jäänyt — ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut… Joku tuli vihdoin, — tuli surma. Tuli poikakin lopulta, — tuli liian myöhään!