Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä ajaksi.
Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut, — edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.
Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä, oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä, jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi…
Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen, että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven taipaletta… Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan pyrkivän mielen.
Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin, ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille. Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran menetti…
Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta tapaa ja saa iskeä, kostaa… Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.
Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan, niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt laskeutua.
Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:
— Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?
— On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.