— Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? — Ehkä lämmittelee siellä vielä… Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta; hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan… ne johtivat taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin… Mitä tämä merkitsee? Eikö olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?
Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa, talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi: Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu. Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva. Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän jo repäsi tuvanoven auki.
Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan; perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan koskematonta.
— Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen, ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.
— On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi tulijat. — Äsken se lähti, — luulimme sen taas palanneen, kun teidän askeleenne kuulimme.
— Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? — Niin kyseli Pentti hengästyneenä, vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.
— Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin hölmistyneenä:
— Kosoinen — yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja miksi hän tuvan polttamatta jätti?
— Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän perässään.
— Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet asiamme, selitti Hintsa.