Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan, jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut, ja hän huudahti:
— Kävi ja läksi…! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille tehdyn vuoteen luo:
— Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön luuli ja tänne jätti, — paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä ollakaan.
Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan, kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki, että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.
Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan tyynellä äänellä hän virkkoi:
— Niinkö säikähti tyttö vainolaista?
— Säikähti, — eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.
Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:
— Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja syliinsä koppaa…
— Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti…
Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään, mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.