Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, — heti hänet tunsivat Karjalassa orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen edustallakaan ollut kuin pari miestä, — pääjoukko oli hiihtänyt ohi, perästään tulevia paeten.
Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut. Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada mielisuosiolla mukaansa lähtemään… oikein lempeästi se oli Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle, eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna hänen sylissään, kuin kuollut… samanlaisena kuin tuossa vielä maatessaan.
Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.
— Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.
— Äsken juuri ennen sinun tuloasi, — katso, sama päre palaa vielä pihdissä, kertoi Manu. — Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan…
— Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset itku kurkussa.
Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko se säikähdystä, kauhua… vai oliko se niiden vanhain loitsujen uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu? Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo vapautunut vainolaisensa tenhosta?
Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin, niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi, ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Penttiin… Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja siitä kuiskasi:
— Tulit, Pentti… tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt silmät eivät minua enää vaani.
Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti: