— Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja nytpä siitä kostutkin taas…
Mutta tytön katse raukesi uudelleen.
— En jaksa kostua enää… se otti liian kovalle, kuiskasi hän. —
Hanki Pentti itsellesi toinen morsian…
Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi, kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.
Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista. Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja. Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne. Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt… Marketta oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli katkennut. Hän oli voittanut… Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli taas mies suksille noustessaan.
Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.
— Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä pihalle saatellessaan.
— Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon livisti… hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen, pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se isketään!
Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille. Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet. Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui sivakka koston suoraa latua.
Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen, joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti lähemmäs… se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.