— Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!
Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut, kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli koettanut tukahduttaa.
Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan, aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan, kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.