— Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja metsistyneet ovat maat?
— Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, — siksi juuri on kiire.
— Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.
— Enpä ole yksin. — Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:
— Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu sielläkin talo yhä olevan kesannossa.
Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:
— Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.
Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:
— Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.
Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha soturi lämpöä värähtävällä äänellä: