— Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.
— Poisko? Taasen?
— Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja minulle on annettu muita läänejä — menen Kastelholmaan lepäämään.
— Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse paljasti päänsä ja virkkoi:
— Katso tukkaani, — näin se valkeni niinä päivinä, jolloin Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.
Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti, kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen vieressä.
— Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen hiukan hämmästyneenä. — Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?
— Aamulla aikaiseen.
— Mihin sellainen kiire, Viljo?
— Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival on pitkä Savilahteen.