— Pietari Niilonpoika oli varova äijä, — kuinka joutui silloin viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että siinä leikissä henkensä menetti?
Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli monasti kerrottu:
— Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt. Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, — siinä sai ukko haavansa.
— Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.
Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.
Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.
Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan sitten hautautuneita muistoja, — tuo puolentoista vuoden väliaika, jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut, ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:
— Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman avulla. Eihän siinä ole mitään perää?
— Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,— näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä noitien ihme. — Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi tuokion kuluttua: — Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme, että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, — sillä voimalla olet sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.
— Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.
Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen. Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun hän vastasi: