Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas varusteissa, — hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa alta heräämään.
Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:
— Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti helpottava oli se tunne.
— Maassa on rauha! — Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin, tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa kohottaen:
— Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!
— Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat, virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.
— Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui
Penttikin, yhtyen ystävänsä iloon. — Mutta tänään juhlitaan.
Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!
Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja ja varustuksia.
Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet, kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse linnan raskaat, paksut varjot.
Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan virkkoi Posse: