— Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai vieläkö rauhasta neuvotellaan?
— Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. — Ettekö siis vielä tiedä…?
— Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.
— Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.
— Rauhako tehty?
Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka jäi kallistamatta, — niin outo ja odottamaton oli linnan miehille tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:
— Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!
— Taukoo siis kerrankin tämä sota?
Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta. Posse kertoi:
— Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä, — miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.