— Terve taloon!
— Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu, miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi: Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.
— Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen, törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän puhettaan jatkoi:
— Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit täällä paukkuivat.
— Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen. — Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita olettekin.
— Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet vyöllisvitjoissa. Häät, — kenen, sinunko?
— Ei minun…
Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut Posse heti siihen ilojuhlaan, — sulhon hän hyvin muisti Viipurin piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä tällävälin oli muualla tapahtunut.
Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan, ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia. Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen tuhoksi.
Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan: