— Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän kädellään tänne viittoo, — kuin ystävä ainakin.
— Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. — Ei katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!
— Ovatko ne viipurilaisia?
Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:
— Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.
— Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?
— Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?
— Mitä… elähän… on tottatotisesti se Knut Posse itse!
— Knut Posse!
Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä, jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.