— Tulikohan tästä juhlatappelu!
— Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!
Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.
— Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se saattoi heille merkitä.
Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto, johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut hänen hääpitoihinsa. —
Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja sotavenheitä ne olivat… keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä. Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.
— Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.
— Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä muuan. — Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.
Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin, ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät keulansa suoraan linnaa kohti.
Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti huudahti, virralle viittoen: