Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina vain ahersivat linnan valleja korotellen:
— Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä keskiviikkoinen pyhä!
Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret, vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi lupautunut.
— Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin, jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan. Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, — sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!
Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen, kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen alle.
Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa. Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo olivat valmiiksi katetut.
Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu, eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle, jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset vahakynttilät.
Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe, ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä rivejä.
Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.
— Outoja vieraita tulossa!