— Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!
Tulija oli näet Viljo, — hän saapui siihen suoraan saunasta punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:
— Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin
Olavinlinnassa.
— Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?
— On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, — saunaan sitä jo kipollisen sain.
— Ja morsianta puetaan?
— Niinpä luulen, näkemään en päässyt.
— Mutta pian pääset, — onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan. Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle tilalle Savilahteen — ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu — ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä vihrein lehdin puettiin.
Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:
— Niin, tänään lyödään tapit auki — onpa siksi varoja vielä Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan saapuneet.