— Emme lähde. Ovathan poikamme täällä…
— Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa, Karjalan miehet!
Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan. Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.
Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, — se oli rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.
Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa, ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina. Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit takuunsa.
Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty aivan viranomaisten ohitse, — oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja, ponnistuksia…
— Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. — Sitten kai makaan täällä kuin talvikarhu pesässään.
Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta, jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, — se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.
Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään, kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:
— Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset parastaikaa lehdeksillä koristavat.