Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä lehdon tuores tuoksu.
Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä. Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.
Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi juurikaan keskeytynyttä keskustelua:
— Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista asutusta.
— Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin poikiin jatkoi hän: — Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos meillä olisi petos mielessä, — pakko nyt käskee. Vastaattehan te, herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?
— Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi. — Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät pedot, — metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.
— Se on jo tullut.
— Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.
Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli kostaja hävittänyt, — nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena. Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi olivat he nyt Olavinlinnassa.
— Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset kehottaisivat ryöstöretkelle…