— Tuikkasi keihäällään roisto…
Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki, jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon, kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun, eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, — mutta siihen jäi myöskin karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat pettivät…
Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa tuntui ontolta ilman sitä.
Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa, jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä. Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, — ei, kauhua ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat, harmajankalpeat kuolleenkasvot.
Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, — hän kaatoi sen temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.
— Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. — Olisit antanut haaskalintujen noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, — mitä häntä säälit!
— Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, — jo on
Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!
Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen. Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen vainonmiehen kasvoille.
XX. RAUHA MAASSA.
Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia, joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.