Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä harvakseen juttelivat.
— Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri, virkkoi toinen.
— Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.
— Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.
— Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei satimeen jouduta.
— Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?
— Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään takaisinpäin.
— Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.
Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu, otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään. Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.
Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun vaietessa oli tehtävä roviot.