Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset, kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna, joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, — siksi oli väkeä niin runsaasti koolla.
Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, — se oli kirjava kuva Viipurin väestöä.
He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.
Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella. Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.
— Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen, sininen takki.
— Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.
— Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva keulassa?
— Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, —
Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.
Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa, Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan piispan messua.
Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa, samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.