Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin. Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.
Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.
— Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut, virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. — Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, — nyt niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.
Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa lentelivät, lausui huoahtaen:
— Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa.
Tämäkin helle… noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!
— Niinpä nousee Neitsytniemen takaa…
Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta, levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät miehet tarinoitaan.
— Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää
Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: —
Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!
— Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:
— Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta.
Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.