Pentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota pitkämekkoista miestä:
— Kosoinen… eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut viimekesäisellä retkellämme?
— Veljeltä halkaisi, — henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä toinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen kostosta.
— Veli… oliko niitä siis kaksi?
— Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime talvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät orjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.
Kuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita muistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin enää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen kielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä säilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:
— Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?
— Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä pahemmin kuin meitä.
Pentti sopersi:
— Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän…