Näin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen kiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan nojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se oli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli pilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse tarttui väkisinkin häneen.
Karjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:
— Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän jääkin tänne.
— Tännekö!
Pentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön katsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi kuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja virkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä ikäänkuin viiltelivät:
— Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. — Ja tytölle hän puhui entisellä hellyydellä: — Et ole vielä Viljoakaan tervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.
Nyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas ahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa. Iloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen omassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä mieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen karjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja Marketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.
— Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten kuohahtamaan pyrkiviä veriään.
Vielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:
— Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.