Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona ylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan yksin kivellä, — nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin kalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa villahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui siltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.
— No, nyt lähdet Marketta emännäksi…
Pentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli sen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu kätensä vaipui itsestään alas.
— Etkö tunnekaan minua, Marketta…? sammalti hän.
Tyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana, pystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta, johon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut sittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka, joka Pentin aina oli sulamaan saanut, — luomet olivat puoleksi ummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun kupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan kasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.
Paljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin muodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:
— Etkö tunne… kovia olet kai saanut kestää…
— Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.
Niin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti neuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä hypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin mieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi, ja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen, tarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja lausui:
— Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu venheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua odottaa.