Nämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet, pysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain tuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään vangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain kuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa venheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla törmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.
— No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta sukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa lipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin silmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. — En näe vielä, vastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi, että monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä. Koko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan hakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja siksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.
— Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta löytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.
— Niin, soudetaan…
Pentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä ratkaisevalla hetkellä esiintyy… Hän menee aivan tyynenä tytön luo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin sinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja kiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto pitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat Savilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle, jossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät… Siihen päättyy Pentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet tuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla, he kiirehtivät kirkolle… sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa olla sekä isännän että emännän, — aika on taas käydä käsiksi rauhan työhön kotoisilla mailla…
Niin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle, johon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään hakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän vasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen silmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä astuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina toisiaan syleilivät.
— Missä Marketta? kysyi hän.
— Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.
— Istuu, miksei jo vastaani riennä!
Äänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli ilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen vaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä, ei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana rantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo äkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä, sillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat raastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin lastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet, eivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat pelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.