Syksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän pyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden Putkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen venäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, — vaikeuksitta se oli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta oli samanlaisia pyyntöjä tehty, — ja hän oli nyt itse saattamassa ryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli näet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.
Naiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät soutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi. Sillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden omaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin kotoisia kyliä.
Maat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo jyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja, ne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle törmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka huopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:
— Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä korpimaita.
— Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. — Nämä ovat rajaseutuja eikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä poltettaisiin. — Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: — Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.
— Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti on.
— On täällä meidänkin apajia. — Mutta kas, näkyyhän jotakin savua tuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.
— Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.
Degen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden päähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki soutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet kiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä nousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät katsomaan:
Harvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava ihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta, — siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen alaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja niiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten viime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä olivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa, joissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä kodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja hunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän joukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien saattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä, joilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.