— Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan.
— Siitä tulee siis sota! — niin laukesivat nyt useammat äänet yhtaikaa huudahtamaan.
— Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.
Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo
Gyllenstjerna pöydän laitaan, — hän oivalsi, mitä velvollisuuksia
tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus
Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:
— Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut, Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa, että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.
— Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat pyhimykset meitä tukevat!
Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.
Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain, velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.
V. OHOH, KULTAISTA KOTIA!
Kapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta Puruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona syyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat olivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo repinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat ja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin puoleensa soutajain silmät.