He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä: Sotako vai rauha.
* * * * *
Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten, lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.
Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää, päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.
— Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten, tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.
— Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, — siinä ovat nyt odotettumme!
Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.
Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän päästä virkkoi piispa:
— Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.
Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.