Mutta valtionhoitajalla oli kiire.
— Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. — Mutta vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, — tee sinä linnanvouti siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt täällä erämaitanne.
Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli jotakin vierasta… Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa, Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa… noilla jäykillä suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki mitättömältä.
Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu. Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan purjehtiessa Viipurista.
Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville tovereilleen:
— Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.
— Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi
Bitz terävästi. — Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.
Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:
— Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen
Sturen.
— Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. — Omaa asemataan ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen mitätön asia.