— Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut tänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.
Hän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa, kuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään kalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.
Miesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä seisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt vihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin puolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka nainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset Pentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki tappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään ei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:
— Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko tämän matkan!
Mustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo.
Arkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä
Pentin eteen, kiivaillen:
— Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!
Silloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:
— Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!
Tappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli Pietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt männikköön kokosi väkeä.
— Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle miesjoukosta.