— Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä valita, lähteekö vai jääkö!
Siihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä naurellen kyseli:
— No, mitä sanot itse?
Marketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen ja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen vieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän huomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi pettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain nauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata, siellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua kertovia huudahduksia:
— Hän on lumottu!
— Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!
— Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, — Jesus
Maaria avuksi!
Se oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän tunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön, jota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin vähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen kohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:
— Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa peruutuksiin. — Ja hän karjasi vitkasteleville: — Venheisiin kaikki Savon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme soutamaan!
Sitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin ajettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas rantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä istui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti sitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen laskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen uhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi: