Nopeasti katkesi taival.
Ensimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa retkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä kulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He kertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli toki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.
— Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan luotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.
Pentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta hänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana virkkoi Viljolle:
— Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni
Suopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.
— Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen alakuloisena.
— En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä
Vuoksenniskaan.
— Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?
Pentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä vastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:
— Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta minä hänet kostan. — Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: — Parasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille, sillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.