Degen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen astui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi katseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi vihdoin:
— Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian sellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!
Kolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi souti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi länteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas, jossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian piteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti nyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa, silloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta. Kylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä varpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi keikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä oli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt hänen nuori unelmansa, — se unelma, joka niin armottomasti oli särkynyt!
Ja venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.
VI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.
Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana peittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi nuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan hämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä vastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.
— Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä nautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: — Tätä kelpaa hengittää!
Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:
— Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? — Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, — siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, — ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.
Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.