— Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. — Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. — Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.
— Minäkö, — minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.
— Siis saatan sinua, tahdon jalotella, — kävellään!
Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.
Hän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti mutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi sen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen laskevan pienen puron eli "kroopin" poikki, ja edelleen torille päin. Oikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta, vasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat kivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja sillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä oli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään porvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset myymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:
— Minne kiire, Pietari?
— Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.
— Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?
— On, tuolta hän juuri tulee.
Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi: