— Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin nämä avaimet.
— Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.
— Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan; kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.
— Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?
— Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.
He kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta myöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa olivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt, päinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa kirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat tynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät aukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla. Porvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun ovea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.
Siitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin pappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän yhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka, korkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, — siinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari, joka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun yhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren rinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista mökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa ja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien tuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse näkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli tällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.
Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa. Siellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin kauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä kuhisi vilkas toiminta, — laivoja purettiin, toisia vivuttiin laituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri aikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin, mutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin kävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.
— Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. — Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. — Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.
— Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri, hiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.