— Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: — Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?
— Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.
— Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.
He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:
— Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.
— Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri vaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.
He olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun, poikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli sen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat porvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi järveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä iloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä löivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison ilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä puhettaan:
— Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.
Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.
Päivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen Getrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden matkailijain majatalo. — Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.