Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.
Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja päässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä ympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.
— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.
— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.
— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?
— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue se!
Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen viimeksimainitulle:
— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.
— Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. — Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!
Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan, suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.