— Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.
— Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää taloksi!
Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta viisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Novgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:
— Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.
— Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. — Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.
— Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.
— Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. — Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. — Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, — niin, lue, maisteri!
Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki:
— — — Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä, ettei hän voi niinkuin tarve ja tahto olisi hoitaa tämän maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää Jumala paratkoon ole varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Novgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on luvannut ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Senvuoksi lankean polvilleni ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen hengenvetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa, enkä edes alaikäisten lastenikaan vuoksi, vaikka tunnemmekin moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on valtakunnan avain — — —.
Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi: