Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostustaan, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:
— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?
— Pentti Heinonpoika.
— Rälssimies?
— Ei, talonpoika ja nyt nihti.
— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?
— Niin kai.
— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!
Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airueen mieleen.
Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin ane taloon. Siellä oli jo pöytä katettu ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.