— Siihen kurki kuolee kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseisiin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.
Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Mutta kun Suomen talonpojat olivat aivan tottumattomia sotapalvelusta suorittamaan, kävi välttämättömäksi lähettää linnain nihtejä ja aatelispalvelijoita eri seutuihin tuosta sotaväenotosta huolta pitämään. Siihen oli saatava Turun linnanpäällikönkin, Hannu Didrikinpojan, kannatus, — häntä ei piispa ollut tähän neuvotteluun kutsunut, koska hänen läsnäollessaan, hän kun oli Steen Sturen uskottuja, neuvottelut eivät voineet tapahtua vapaasti. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.
Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi. Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.
Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.
Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:
— En voi tarjota teille illallista, tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.
Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioitaan. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:
— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.
— Kiitos Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!
Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta aateliskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevan Katrin pappilaan.