— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Sture pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman osan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, — voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!
— Mutta niin ei saa tapahtua, meidän, Suomen miesten, täytyy se estää, — niin huudahti tummanpunaiseksi käynyt Etelä-Suomen laamanni. — Tulkoon mieluummin sota!
Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:
— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. — Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: — Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.
Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei mihinkään riitä. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airueelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.
— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.
Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airueen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartwig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeesta.
Hyvin hän ne tunsikin. Varusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat nyt ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Novgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannnen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.
— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa.
Mutta Klaus Horn pudisti päätään: