Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:
— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!
VII. YKSINÄINEN VANHUS.
Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla, istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi. Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, — hänen silmistään oli valo sammunut.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin, kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko, ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.
Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä… Hiljaa nosti tutiseva käsi taas verkon naulaan… Se on ratsastaja, joka lähenee, on se — kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee veden sammuneen silmänsä kuopasta… Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa ohi… Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.
Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.
— Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä, ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän; taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa hiilokseen ja sytyttää päreen.
Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise. Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja arponut yksinäisessä pimeydessään… hän on nyt tullut, koti veti hänet siis vihdoinkin luokseen!
Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen vanhuksen ja huudahtaa: