— Isä, siinä istut etkä puhu mitään!
— Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. — Terve tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi… tulitko käydäksesi vai jäädäksesi?
Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu hänen viereensä puhellen:
— Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?
— Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan Suopellossa, — omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen isännättömässä talossa.
— Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.
Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat. Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa… Hän viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas isänsä viereen.
Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan. Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus…
Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän totuttautunut kuuntelemaan.
Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, — kuopus vain jäi isänsä luo. Mutta sitten läksi hänkin…