VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.
Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla 1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista tukkakiehkuroista.
Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi, ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus, jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa: Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni, umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä. Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa lähestyessään.
Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa, vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää, että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa, valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.
Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta, jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.
— Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan yöpyen, — majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.
— Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. —
Tänne taas ajavat.
Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen kyytien saapumista.
— Mitä lie matkuetta? puheli hän. — Katso tuota keskimmäistä rekeä, niin on korkea kuin heinäkuorma!
Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut, mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen matkatavaroita, — niitä olikin vetää asti.